Terveyssosiologi Markku Myllykankaan ajatukset Helsingin Sanomien artikkelissa ”Homeopatia, reiki ja kaukoparannus saavat huuhaan vihaajan kiihtymään” ovat saaneet aikaan suuria aaltoja, keinuttaen monen täydentäviä hoitoja tarjoavan paattia melkoisesti.
Myllykankaan kritiikki tyhmää kansaa ja huuhaahoitoja vastaan poiki useita vastineita. Pauliina Aarva käsittelee kirjoitusta ansiokkaasti blogissaan ja muistuttaa, että vain 35 % terveydenhuollossa käytetyistä hoitomuodoista on tutkittu kliinisin kokein. Niinpä Myllykankaan standardeja käyttäen ”yli puolet virallisen terveydenhuollon käyttämistä hoitomuodoista ovat uskomushoitoja”.
Myös lääketieteen sisältä on viime aikoina kantautunut ääniä, jotka saattavat kliiniset kokeet uudelleentarkastelun alle. Eräs shokeeraavimmista puheenvuoroista kuultiin, kun lääketieteen huippujulkaisu The Lancetin päätoimittaja Richard Horton totesi kolumnissaan kylmän tosiasian: ”Todistusaineisto tiedettä vastaan puhuu selvää kieltä: suuri osa tieteellisestä kirjallisuudesta, kenties puolet, voi olla yksinkertaisesti valheellista. Se johtuu liian pienistä otoksista, liian pienistä vaikutuksista, virheellisistä analyyseista sekä räikeistä eturistiriidoista. Kyseenalaisten trendien pakkomielteinen seuraaminen on kääntänyt tieteen suunnan kohti pimeyttä.”
Ottaen nämä seikat huomioon, kenellekään ei pitäisi tulla suurena yllätyksenä vuoden 2013 Tiedebarometrin tulos, jonka mukaan 43% suomalaisista kertoo uskovansa, että kansanparantajilla on tietoja ja taitoja, joita lääketieteellä ei ole. Myllykangas pitää tätä osoituksena kansan tyhmyydestä. “Niin roisia roskaa ei levitetäkään, ettei siihen katiskaan joku tarttuisi”, hän lataa.
Itse ajattelen, että lääketieteen ja täydentävien hoitojen välisen skisman takana on jotain aivan muuta. Kyse on juuri siitä mihin The Lancetin päätoimittaja Horton kiinnitti huomionsa huhtikuisessa kirjoituksessaan; tieteellinen ajattelu on osin sokeutunut ja kangistunut kaavoihinsa.
Edelliset vuosisadat ovat olleet tieteen voittokulkua. Jokainen pääsee nauttimaan tieteen hedelmistä nyky-yhteiskunnassa – esimerkiksi blogia lukiessaan. Tieteen kyky erotella kokonaisuuksia pienempiin osiin on saanut meidät ymmärtämään monia kehon prosesseja ennennäkemättömällä tavalla.
Erottelevaa näkemystapaa kutsutaan tieteen filosofiassa reduktionismisi. Sen mukaan kokonaisuus on palautettavissa, eli redusoitavissa, osiinsa. Modernissa tieteessä tämä ajattelutapa on viety niin pitkälle, että nykyään rakennamme kilometrien pituisia hiukkaskiihdyttimiä pilkkoaksemme materiaa alati mikroskooppisempiin osiin. Päämääränä on löytää niin sanottu jumalhiukkanen, joka selittää meille koko olemassaolon salaisuuden. Erottelevan ajattelutavan historiallisia juuria ja ongelmia on käsitelty tässä blogissa aiemmin.
Reduktiivisessa ajattelutavassa ei ole mitään vikaa niin kauan kun muistamme, että reduktionismi on vain yksi työkalu muiden joukossa. Biokemisti Rupert Sheldrake Cambridgen yliopistosta on huomannut kuinka usein tämä pääsee unohtumaan. Hän toteaa kolumnissaan:
”Huono uskonto on ylimielinen, omahyväinen, dogmaattinen ja suvaitsematon. Sama pätee myös huonoon tieteeseen, mutta toisin kuin uskonnolliset fundamentalistit, tieteelliset fundamentalistit eivät huomaa mielipiteidensä perustuvan uskomuksiin, vaan uskovat tietävänsä totuuden.”
Tiede on ottanut reduktionistisen lähestymistavan omakseen, ja pitää kaikkia muita lähestymistapoja epätieteellisenä.
Omalla tutkimustielläni suurin este ymmärrykselle oli vuosia nimenomaan yliopisto-opintojen yhteydessä omaksumani reduktionistinen, ”tieteellinen” ajattelutapa. Halusin aina ymmärtää osia, ja intialainen opettajani yritti ikuisella kärsivällisyydellään palauttaa huomioni kokonaisuuteen.
Ymmärtääkseni eteläaasialaista tapaa nähdä ihmisorganismi, jouduin palaamaan tieteen filosofian pariin. Sitä kautta oivalsin, että todellisuudessa reduktionismi ei ole ainoa tieteellinen tapa ajatella ja kokonaisuuksista kiinnostunut malli on notkeampi monessa suhteessa. Ayurvedan tai kiinalaisen lääketieteen lähestymistapa oli minulle yksinkertaisesti vieras, enkä onnistunut aluksi näkemään sitä, vaikka kuinka katsoin.
Kokonaisvaltaisilla hoidoilla on paljon tarjottavaa virallisen terveydenhoitojärjestelmän ohessa. On totta, että koululääketiede on lyömätön esimerkiksi kirurgian tai infektioiden hoidon osa-alueilla. Valtaosaa suomalaisista vaivaa kuitenkin krooninen vaiva, johon koululääketieteellä on tarjota vain kivunlievitystä.
Krooninen tarkoittaa yksinkertaisesti vaivaa, jota koululääketiede ei kykene ratkaisemaan. Oirelähtöinen, ihmistä osiin jakava metodi ei pysty löytämään ongelman alkuperää, koska hienovaraisessa ihmiskehossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaavoihin kangistuneelle lääketieteelle tämä on sokea kohta, jota muinaiset systeemit, kuten jooga, ayurveda ja akupunktio voivat valaista. Huuhaata ei kannata uskoa, oli kyse sitten huonosta tieteestä tai kyseenalaisista noitatohtoreista. Hyvä tiede ottaa huomioon muutakin kuin sirpaloidun kokonaisuuden ja saattaa koko ihmisolemuksen tasapainoon.
Lue myös: Minä olen – Kahtiajaettu mieli ja keho
Miska Käppi
Miska Käppi on helsinkiläinen joogaopettaja. Hän on opiskellut joogaa Intiassa vuodesta 2007 asti, joista pääosan Bhagavan Shri Shanmukhan opastuksessa Shri Kali Ashramissa Etelä-Intiassa.